Jujutsu, kanji-merkein kirjoitettuna 柔術, on hyvin vanha japanilainen taistelulaji, joka ei perustu voimaan vaan tekniikkaan. Nimi on suomeksi käännettynä (柔 = ju) ”pehmeä” (術 = jutsu) ”tekniikka”. Jujutsu nimellä on muitakin muotoja kuten jujitsu, ju jitsu tai jiu jitsu, joka johtuu eri käännösjärjestelmistä. Mikään niistä ei ole väärä, sillä kuitenkin kyseessä on sama laji.
 

Jujutsun historiaa voidaan seurata lähes pari tuhatta vuotta taaksepäin, mutta perinteisen jujutsun kultakausi sijoittuu 1300-1800 lukujen Japaniin, jossa samurait käyttivät sitä taisteluissa. Kun samurailta riistettiin hänen aseensa piti hänellä olla vielä taito puolustaa itseään tai jos vastustaja piti saada vangiksi. Oli myös paikkoja jossa aseiden mukana pito oli kielletty. 1600-luvulla tunnettiin kymmeniä tai jopa satoja eri koulukuntia (ryu) kuten:
 

Daito Ryu Aiki Jujutsu
Yagyu Shingan-ryu
Sekiguchi Ryu
Takenouchi Ryu
Hontai Yoshin-ryu
…ja monet muut
 

Opit olivat salaisia ja vain harvat suvut saivat opetusta tässä lajissa. Tästä johtuen jotkut koulukunnat erikoistuivat jujutsun eri osa-alueisiin; lyönti- ja potkutekniikoihin, heittoihin, hallintaotteisiin ja lukkoihin tai aseettomaan taisteluun yoroi haarniska yllään. Kun vuonna 1603 alkanut Edo-kausi päättyi vallankumoukseen vuonna 1868 muuttui Japanin yhteiskuntajärjestelmä. Tämän takia samurait menettivät oikeutensa, miekkojen ja muiden aseiden kantaminen kiellettiin. Monet vanhat jujutsu-traditiot kuihtuivat ja katosivat, mutta eivät kaikki. Monia uusia budolajeja syntyi tämän jälkeen jujutsun vaikuttamina. Esimerkiksi: Morihei Ueshiba (1883-1969) loi rauhanomaisen Aikidon vanhoista taistelutaidoista, suurimpina vaikuttajina Tenshin Shinyo-ryu, Yagyu-ryu jujutsu sekä erityisesti Daito Ryu Aiki Jujutsu. Jigoro Kano (1860–1938) loi Judon, jossa vastustajaa vahingoittamatta voitiin kilpailla. Judon syntyyn vaikutti mm. Kito-ryu ja Tenshin Shinyo-ryu.
 

Meiji-kautena (23. lokakuuta 1868 – 30. heinäkuuta 1912) Japanissa alkoi modernisoitumisen ja teollistumisen aika. Yli kaksi sataa vuotta kestänyt eristäyminen oli päättynyt ja ulkomaalaisia alkoi saapumaan maahan. Samurai-luokan hajottua saivat tavalliset ihmiset ensimmäistä kertaa luvan harjoitella vanhoja taistelutaitoja ja vuoteen 1880 mennessä jopa ulkomaalaisetkin pääsivät harjoittelemaan jujutsua. Esimerkiksi, vuonna 1876 saksalainen tohtori Erwin von Bälz matkusti japaniin opettamaan lääketiedettä ja tuolla matkallaan hän alkoi harjoittelemaan jujutsua sekä myöhemmin judoa. Vuonna 1905 hän palasi takaisin kotimaahansa ja laji rantautui Saksaan. Vuosituhannen vaihteeseen mennessä monia japanilaisia jujutsu-opettajia lähti ulkomaille opettamaan.
 

Seuraava suuri käännekohta jujutsun tai pikemminkin kaikkien japanilaisten kamppailulajien historiassa oli toisen maailmansodan loppuminen (1945) kun Japanin yhteiskunta koki jälleen suuria muutoksia. Miehityksen aikana lajit kiellettiin hetkellisesti kokonaan, koska liittoutuneet katsoivat niiden olleen sotaan valmistautumista. Mitä ne eivät olleet. Viiden pitkän vuoden jälkeen (1950) kun painostus ja epäilykset hälvenivät liittoutuneet poistivat kiellon ja koulut avasivat pikku hiljaa jälleen ovensa. Ajan kuluessa syntyi uusia jujutsu tyylisuuntia ja koulukuntia ei-japanilaisten kehittäminä. Jujutsu on väistämättä jättänyt jälkensä kamppailu- ja itsepuolustuslajien historiaan.
 

Tämän päivän moderni jujutsu on pitkälti muovaantunut nykyiseen muotoonsa yhteiskunnan ja lainsäädöntöjen mukana. Enään ei mitata tekniikan toimivuutta sillä tuleeko taistelukentältä takaisin niin kuin asia kiteytettiin edo-kaudella. Nykyään lajista on tullut harrastus. Joillekin se on tapa kohottaa kuntoa, jotkut kilpailevat. Toisille se on työkalu tai tapa hankkia taito puolustaa itseään, sillä tekniikoihin on lisätty nykyajan elinolojen ja aseiden edellyttämiä sovellutuksia. Eihän kukaan enään kävele kadulla katana tai yari mukanaan vaan nykypäivän uhkakuvien mukana ovat puukot ja pamput. Vanhoja jujutsu-traditioita harjoitetaan vieläkin samassa muodossa kuin silloin kun samurait niitä käyttivät eikä aika ole niitä muuttanut, ja joitakin niistä pidetään Japanissa kansallisaarteina.